G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto
Miten siirtyä novellien kirjoittamisesta kokonaisen romaanin työstämiseen? Ovathan ne kaksi aivan eri lajia, kuin pika-aidat ja kymmenentuhannen metrin esteet tai lyhytelokuva ja lounaisbulgarialainen taidefilmi. Tämä kysymys pyöriskeli pääni sisällä, kun olin päättänyt kirjoittaa jonkinlaisen veijariromaanin.
Toki aivan tyhjältä pöydältä minun ei tarvinnut kirjoitusurakkaa aloittaa. Ensinnäkin minulla oli mielessäni tilanne, jossa ihminen haudataan rosvopaistin tavoin. Hän menee siis kuoppaan makaamaan, hänet peitellään maa-aineksella ja hänen päällään poltetaan nuotiota. Lisäksi halusin, että kirjan päähenkilö saa tarpeekseen kaupungin hälystä ja työelämän trendeistä ja ikään kuin pakenee maaseudun rauhaan. Käsikirjoituksen työnimi olikin Vetäytyminen.
Vaikka kirjoitustyylini on kiltisti sanottuna vuolas, en minäkään olisi osannut venyttää noita kahta ideahippusta romaanin mittaan saakka. Tarvittiin siis jotain muutakin. Lisäksi piti keksiä jokin edes etäisesti uskottava selitys sille, miksi ihminen haudattaisiin kuin rosvopaisti. Kirjoittaessani novellikokoelmaa Paleosynnyttäjät oli minulle kertynyt joukko uusia novelli-ideoita. Pohdin, voisiko niitä jotenkin hyödyntää romaanikäsikirjoituksessa. Sitten eräänä iltana – muistaakseni suihkussa – syntyi ajatus neuvonantajasta, joka johdattelee ihmiset tekemään kaikenlaista omalaatuista. Tämän idean turvin saisin kudottua pienet kertomukseni osaksi suurempaa kokonaisuutta, ja samalla siirtyminen novelleista romaaniin alkoi tuntua vähemmän suurelta harppaukselta.
Tammikuussa 2021 istahdin viimein tietokoneen ääreen ja aloin varovasti tökkiä kirjainpainikkeita sormillani. Ensimmäisen kuukauden aikana ei syntynyt mitään tallentamisen arvoista. Epäröin kerrontatavan kanssa. Jossain vaiheessa ajattelin kirjoittaa osan tarinasta päiväkirjan muotoon. Tuon idean älysin onneksi hylätä sangen nopeasti. Hissukseen kirjoittaminen alkoi taas sujua, ja kun juhannuksen tienoilla jäin paitsi päivätyöstäni myös kirjoittamisesta kesälomalle – sillä minähän en kesällä tietokoneen ääressä istu – oli käsikirjoitus jo melkoisen hyvässä vauhdissa.
Saapui syksy, niin kuin Suomessa usein käy kesän jälkeen. Liekö muuten olemassa maata tai seutukuntaa, jossa vuodenajat menevät toisessa järjestyksessä, siis esimerkiksi siten, että kesää seuraakin talvi, jonka jälkeen tulee syksy ja sitten vasta kevät? Tässäpä mainio pro gradun aihe jollekin nohevalle. Joka tapauksessa Suomen syksyssä tarina virtasi edelleen sangen vaivattomasti tekstitiedoston sivuille. Olin projektin alussa asettanut käsikirjoituksen ensimmäisen version deadlineksi kesän 2022. Rupesin jo miettimään, valmistuisiko teksti peräti etuajassa. Huolehdin, voisiko tällä tahdilla syntyä kelvollista jälkeä. Turhaan mietin ja huolehdin, sillä elämä oli kaikessa hiljaisuudessa valmistellut minulle mitä melkoisinta kierrepalloa, jonka saisin kohta ottaa vastaan.
Kipu. Se ei ole ehkä paras sana kuvailemaan syksyistä vierastani, mutta koska en kirjoita Duodecim-lehteen enkä halua retostella vaivoillani, käytän tässä yhteydessä yksinkertaisuuden ja salaperäisyyden vuoksi sanaa kipu. Se ei aivan täydellisesti kuvaa kokemaani tunnetta mutta osuu riittävän lähelle. Eräänä syksyisenä päivänä kipu siis astui osaksi elämääni syystä, jota en tiedä tarkasti vielä tänäkään päivänä. Kehosta puhutaan usein mielen temppelinä. Omaa kehoani tarkastellessa tuntuu temppeli kuitenkin vähän turhan jylhältä sanalta. Ehkä jonkinlainen seurakunnan kerhohuone voisi olla parempi vertauskuva. Kenties korona-aikojen passiivinen elämäntapa oli ränsistyttänyt kerhohuoneeni siihen kuntoon, että kivulle oli tarjolla niin sanottu avoin ovi. Kenties syy oli jossain muualla. Hankala sanoa, sillä en ole tarkalleen ottaen lääkäri, vaikka hätäensiapukurssin olenkin suorittanut.
Yritin kivuista huolimatta jatkaa käsikirjoituksen työstämistä, mutta kovin hankalaa se oli. Minun on muutenkin sangen vaikea keskittyä kovin pitkään oikeastaan mihinkään, ja kutsumaton vieraani teki kirjoittamiseen syventymisestä lopulta käytännössä mahdotonta. Niinpä raskain mielin suljin kirjoitusläppärini kannen joulukuussa 2021 ja panin kirjoitusprojektin niin sanotusti hyllylle. Pahoin pelkäsin, että sinne se tulisi myös jäämään.
Vaikka tapahtumahetkellä tilanteesta oli vaikea löytää humoristisia sävyjä, näin jälkikäteen, kun pahimmat kivut ovat kaikonneet ja niiden lievempienkin kanssa on oppinut elämään, nousee vieno hymy huulilleni muistellessani tuohon ajanjaksoon liittyviä ilmiöitä. Ensinnäkin olivat ne parantajat. Monenlaisella hoitopöydällä tuli noihin aikoihin tosiaan makoiltua ja monenmoista hoitoa vastaanotettua. Kerran käsittely oli niin murjovaa ja kovakouraista, että kyyneleet kihosivat silmiini ja olin huutaa tuskasta kesken kaiken. Samaan aikaan parantaja hoki, että onpa jätkä jumissa, onpa jätkä jumissa. Olinhan minä. Toisella kertaa minut jätettiin hoidon päätteeksi rentoutumaan hämärään huoneeseen. Samalla alkoi naapuritoimistossa varsin kiivas poliittinen keskustelu. Nyrkkiä lyötiin pöytään, puheääneen liittyi huudon sävyjä. Kun seuraava – ja nähtävästi hieman malttamaton – asiakas kävi vielä kurkistelemassa huoneen ovella vähäpukeista kerhohuonettani, jäi oma rentoutumiseni tuolla kertaa jossain määrin vajavaiseksi. Kerran pääsin todistamaan, kuinka kulttuuri ja terveydenhuolto paiskasivat kättä, kun minulle lausuttiin sangen pitkä runo kesken hoitosession. Virkistävä kokemus sekin, mutta harmillisesti yksikään näistä käsittelyistä ei merkittävässä määrin vaikuttanut itse vaivaani.
Toinen jokseenkin huvittava ilmiö oli sijaistekeminen, jolla yritin paikata kirjoittamisen jättämää aukkoa ja samalla viedä huomiota pois kivuista. Puolen vuoden aikana ehdin aloittaa ohjelmointiharrastuksen, opetella shakin alkeet ja hankkia ukulelen. Lisäksi sain jostakin päähäni ruveta valokuvaamaan pienoismalliasetelmia. Kirjahyllyssämme on yhä pahvilaatikko, jonka sisällä muun muassa muovipussillinen heinää, kokoelma käpyjä ja joukko kiviä odottavat pääsyään osaksi noita asetelmia. Lopulta asetelmat jäivät rakentamatta ja valokuvat ottamatta, mutta shakki ja ukulelen soittaminen osoittautuivat oivallisiksi tavoiksi harhauttaa ajatukset pois kivuista. Suosittelen kokeilemaan.
Pikkuhiljaa aloin hyväksyä sen, että kirja jäi nyt kerta kaikkiaan kirjoittamatta, ja rupesin suosiolla suuntaamaan ajatuksiani muihin asioihin. Saapui syksy 2022. Tässä vaiheessa käsikirjoitus oli ollut tauolla jo melkein vuoden, ja juuri silloin sattuma päätti hämmentää tilannetta pitkänomaisella sormellaan. Novellikokoelman Paleosynnyttäjät takakannessa kerrotaan, että olen laillistettu opetustoimen harjoittaja. Selkosuomea puhuttaessa voidaan käyttää sanaa opettaja. Minulla on ollut ilo ja onni saada aina silloin tällöin tunneilleni vieraaksi opettajaopiskelijoita Helsingin yliopistosta. Käytännössä kuvio toimii siten, että opetusharjoittelijat saapuvat seuraamaan opetustani ja tuntien jälkeen jäämme keskustelemaan kaikesta mahdollisesta opetustyöhön liittyvästä. Nämä ovat poikkeuksetta olleet erinomaisen mukavia kohtaamisia.
Eräänä syksyisenä iltapäivänä tunnilleni saapui siis neljän innokkaan auskultantin joukko. Tulevat lehtorit istuutuivat paikoilleen, ja minä aloin opettaa. Opetusryhmäksi olin valinnut sellaisen sopivassa määrin vilkkaan porukan, joka antaisi realistisen kuvan opettajan työstä muttei kuitenkaan pelottelisi auskuja pois alalta ennenaikaisesti. Tunnit menivät nähdäkseni varsin mallikkaasti, ja jäimme auskujen kanssa luokkaan keskustelemaan. Juttua virtasi mukavasti, ja taisipa kulua melkein puolitoista tuntia, ennen kuin vieraani alkoivat tehdä lähtöä. Tässä vaiheessa yksi opetusharjoittelijoista kaivoi suureksi hämmästyksekseni laukustaan novellikokoelmani Paleosynnyttäjät ja pyysi siihen omistuskirjoitusta. Saatoinpa kuulla samalla pienen kehaisunkin. Menin täysin hämilleni, kun kirjallinen menneisyyteni kohtasi yhtäkkiä arkityömaailmani. Vapisevalla kädellä kirjoitin omistuksen ja kiittelin vuolaasti tästä huomionosoituksesta. Vieraani poistuivat, ja jäin luokkatilaan pohdiskelemaan tapahtunutta.
Tunneilmasto luokkatilassa oli ristiriitainen. Toisaalta olin äärimmäisen otettu ja iloinen opetusharjoittelijan eleestä, toisaalta tunsin jonkinlaista haikeutta menetettyä harrastusta kohtaan. Tuollaista minä pystyin joskus tekemään vaan en enää. Kotimatkalla tihkusateessa rupesin miettimään, olisiko minusta vielä nousemaan kirjoitusratsun selkään. Kovasti teki mieli yrittää. Kotona kerroin tapahtuneesta elämäni mantelille, joka sivumennen sanoen oli tukenut ja tukisi minua myöhemminkin erinomaisen paljon totutellessani elämään kutsumattoman vieraani kanssa. Siitä hänelle elämää suurempi kiitos. Keskustelumme päätteeksi päätin ottaa yhteyttä vielä erääseen parantajaan, josta olin saanut niin sanotun kuuman vinkin joskus kuukausia aiemmin.
Tällä kertaa hoidosta jäi käteen muutakin kuin muistoja. Kipu nimittäin vaimeni, tosin vain aavistuksen verran. Suunta oli kuitenkin oikea. Rupesin käymään säännöllisesti tämän parantajan luona ja olotilan pikkuhiljaa kohentuessa aloin lukea läpi käsikirjoitusta ja tehdä siihen pieniä muokkauksia. Kun vuosi vaihtui, uskaltauduin viimein kokeilemaan, saisinko aikaiseksi peräti täysin uutta tekstiä. Suureksi riemukseni huomasin saavani.
Niin rupesi taas tietokone ottamaan vastaan näppäinkomentojani. Sana kerrallaan tarina alkoi valmistua, ja juhannusaattoa edeltävänä yönä 2023 sain valmiiksi käsikirjoituksen ensimmäisen version. Tämän loppurypistyksen tein muuten eräänlaisen dopingin voimalla. Keittiömme kaapissa oli pitkään lojunut laivalta tuliaisena tuotu karkkiputkilo. Tuona viimeisenä kirjoitusyönä verotin putkilon sisältöä sangen ahnaalla kädellä pitääkseni verensokerit ylhäällä ja kirjoitusrytmin käynnissä. Mässyttämistä seurasi tietenkin katumus, sillä namusia ei ollut tarkoitettu vain minun suutani varten. Salatakseni ahneusrikokseni ostin syötyjen karamellien tilalle lähikaupastamme toisia karkkeja, jotka mielestäni muistuttivat syömiäni erehdyttävän paljon. Kuin rikollisnero sekoitin nämä uudet karamellit jäljelle jääneiden namusten sekaan. Ilmeisesti yhdennäköisyys ei kuitenkaan ollut täydellinen, sillä muutamaa kuukautta myöhemmin keittiössämme ihmeteltiin, miten putkiloon on päätynyt aivan vääränlaisia karkkeja. Tunnustin kolttoseni ja sain kuulla hetken aikaa hyväntahtoista naljailua. Olen kuitenkin yhä taipuvainen ajattelemaan, että nuo karkit täytyi uhrata, jotta kirjallinen työ saatiin valmiiksi.
Kesän olin jälleen lomalla sekä kirjoittamisesta että palkkatyöstäni. Syksyllä muokkasin käsikirjoituksesta vielä viimeisen version ja aloin hiljalleen lähetellä sitä eri kustantajille. Jos jotakuta sattuu muuten kiinnostamaan, kauanko kustantajien vastauksia saa odotella, olen tehnyt omaksi ilokseni hieman tilastointia aiheesta. Tyypillinen vastausaika näyttää olevan jossain kahden kuukauden tienoilla. Toki joskus vastaus tulee muutamassa päivässä ja toisinaan jännittävä odotus kestää yli puoli vuotta. Ja tämähän on vain minun kokemukseni. Monen kirjoittajan sähköpostilaatikko todennäköisesti tursuaa innokkaiden kustantajien vastauksia jo yhteydenottoa seuraavana päivänä.
Vaan sainpas minäkin lopulta myönteisen yhteydenoton. Momentun Kirjat otti minuun yhteyttä ja ehdotti tapaamista. Ja niin raapustin joulukuussa 2023 nimeni kustannussopimukseen. Kyse ei tosin ollut perinteisestä täyskustannussopimuksesta vaan niin sanotusta hybridikustanteesta, jossa sitouduin lunastamaan osan painoksesta itselleni. Ehkei siis ihan sitä, mitä olin alun perin lähtenyt hakemaan, mutta ehdottomasti askel oikeaan suuntaan. Ja pääsinpä tirkistämään ikään kuin kulissien taakse, miten käsikirjoitus muokataan julkaisukelpoiseksi kirjaksi. Melko omanlainen maailma sekin. Tällä kertaa en myöskään joutunut väkertämään kirjan kantta itse vaan hommaan värvättiin oikea ammattilainen. Ja kuinka hienon kannen Juhana Lauronen-Karlsson tekikään! Siitä saakka kun näin kannen ensimmäisen kerran, olen kuvitellut kirjan päähenkilö Gunnar Ryynäsen juuri Juhanan luoman hahmon näköiseksi.
G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto julkaistiin toukokuussa 2024, lähes kolme ja puoli vuotta sen jälkeen, kun olin aloittanut sen kirjoittamisen. Järjestimme oikein julkkaritkin Momentumin toimistolla Helsingin Kruununhaassa, ja olihan se hienoa. Paikalle saapui aivan erinomainen joukko ihmisiä. Juomalaseja kohoteltiin, turistiin mukavia ja nautittiin maistuvista tarjoiluista. Jossain vaiheessa herkistyinkin hieman mutta imaisin tunteen sisääni, ennen kuin kukaan ehti tajuta mitään. Yhä muistelen lämmöllä tuota iltaa. Suuret kiitokset kaikille asianosaisille.
Tästä kuvauksesta piti alun perin tulla kepeähkö selostus veijaritarinan kirjoittamisesta, mutta siitä muodostuikin näköjään lopulta eräänlainen sairauskertomus. Se minulle kuitenkin sallittakoon, sillä kaikenlaiset vaivat, viat ja täyteen lastatut lääkedosetit tuntuvat olevan sangen kiinteä osa tällaisen keski-ikäisen ihmisen elämää. Ja niin kuin on mahdotonta puhua Oulusta mainitsematta Toripolliisia ja rössypottua, niin on myös mahdotonta kuvata keski-ikäisen ihmisen elämää ilman, että valtaosa tekstistä uhrataan erilaisten vaivojen ja niihin liittyvien ilmöiden kuvailulle.
Puhutaan vielä hieman itse tarinasta. Kirjassa matematiikanopettaja Gunnar Ryynänen kohtaa opettajien koulutuspäivässä Opetushallituksen konsulttipuhujan, saa tämän löpinöistä tarpeekseen, kävelee ulos koulusta ja muuttaa Pahkaputaalle, jonne hän perustaa ihmisten ongelmia setvivän ratkaisutoimiston. Olenko itse ollut joskus samanlaisessa tilanteessa? Olen kyllä. Onko minun tehnyt mieli kävellä ulos koulurakennuksesta ja perustaa ratkaisutoimisto? On kyllä. Olenko tehnyt niin? En. Vielä. Yritin aluksi sovitella päähenkilölle mitä tahansa muuta ammattia kuin opettajan virkaa. Jotenkin ei tehnyt mieli ajatella koulumaailmaa työpäivän jälkeen vapaa-ajalla. Lopulta jouduin kuitenkin toteamaan, etten tiedä muista ammateista tarpeeksi kirjoittaakseni niistä. Niinpä tuli Gunnarista opettaja. Pahkapudas on muuten kunnianosoitus synnyinkunnalleni Haukiputaalle, jonka Oulu tosin ahmaisi osaksi itseään jo vuosia sitten.
Olen saanut muutamaan otteeseen palautetta kirjan henkilöhahmojen nimistä. Ne kun kuulemma ovat jotenkin omituisia. Myönnän tämän ilolla, ja asia on ihan tietoinen valinta. Jostain täysin käsittämättömästä syystä, jota en itsekään osaa selittää, nämä hieman omituiset nimet tuntuvat jotenkin uskottavammilta kertomusteni maailmassa kuin niin sanotut tavalliset nimet. Otetaan esimerkki. Poimin juuri vierestäni kirjan, jonka ulkoasun on suunnitellut Jaana Huuhtanen -niminen ihminen. Terveisiä vain Jaanalle. Vaikka Jaana Huuhtanen on mitä hienoin nimi, en osaisi käyttää sitä omissa tarinoissani. Jotenkin tulisi itselleni sellainen olo, että nyt on ihan tosissaan yritetty keksiä uskottava nimi henkilöhahmolle. Sen sijaan esimerkiksi Jaana Mövenpick on sellainen nimi, että sen kohdalla uskottavuusvaatimuksesta on luovuttu, ja juuri siksi se sopisikin erinomaisesti jonkin hahmoni nimeksi. Ja nyt kun tuollainen nimi tuli tässä niin sanotusti lennossa keksittyä, taidanpa hyödyntää sen jossakin tulevassa tarinassani.
Kun kerran nimet nousivat puheenaiheeksi, nostetaan lopuksi vielä kissa pöydälle. Kirjan päähenkilön nimi on Gunnar Beowulf Ryynänen. Minulta on useaan otteeseen kysytty, mistä tuo nimi Beowulf oikein tulee. Tätä kysyttiin itse asiassa myös kirjan julkkareissa. Tuolloin päätin jättää tarinan kertomatta, mutta olen joskus sen kysyjille paljastanutkin. Yleensä kysyjän kasvoille alkaa tarinan edetessä kohota katumuksen ja inhon merkkejä. No mistä se nimi oikein nyt sitten tulee? Beowulfin alkuperään liittyy eräs ystäväni, kutsutaan häntä tässä vaikkapa nimellä Lehtori Sinetti. Häntä voi kuvailla ihmiseksi, jota ei pahemmin ujostuta puhua kiusallisistakaan aiheista. Itseäni tällaiset aiheet sen sijaan ujostuttavat, minkä vuoksi joudun tässä sensuroimaan syntytarinan yksityiskohtia varsin rankalla kädellä. Kerrottakoon siis tiiviisti, että vuosia sitten Lehtori Sinetillä oli kehossaan eräänlainen pulma. Hän piti minut ajan tasalla pulman kehittymisestä lähettämällä minulle infoviestejä tilanteesta päivittäin. Eräänä päivänä kun olin Alepan kassajonossa, sain puhelimeeni valokuvan, josta kykenin näkemään, että pulma oli viimein ratkennut. Kuvatekstiksi oli Lehtori Sinetti kirjoittanut humoristiseen tapaansa Hän on Beowulf. Sekä kuva että nimi Beowulf syöpyivät välittömästi mieleni pintarakenteisiin. Ja niin oli voimallinen tuo kokemus, että vuosikymmen myöhemmin Beowulf päätyi kirjani päähenkilön toiseksi nimeksi.
Noin. Nyt olen kertonut G. B. Ryynäsen ratkaisutoimistosta kaiken, minkä halusinkin – ja ehkä hieman enemmänkin. Jos kaikesta huolimatta kiinnostuit hankkimaan tämän teoksen, sitä voi ostaa suoraan minulta 15 euron asevelihintaan. Yhteystietoni löydät Ota yhteyttä -sivulta.
G. B. Ryynäsestä sanottua
Luo oma verkkosivustosi palvelussa Webador