Visailuohjelmagenre on säilyttänyt suosionsa Suomen televisiossa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Eipä liene ollut ainakaan kovin pitkää ajanjaksoa, jolloin televisiossa ei olisi pyörinyt ainakin yhtä visailuohjelmaa. Mutta kovinpa ovat kummallisia nämä nykyiset visailumme. Kysymyksiä esitetään kaiken maailman somemainostajista ja tosi-tv-tähdistä. Kuka helkkari näistä tietää tai on edes kiinnostunut? Sitten on vielä tämä niin kutsuttu gameshow-genre, jossa kilpailijat pinnistelevät tunnistaakseen valokuvista banaanin, kahvinkeittimen ja tennispallon. Jotain tällainen meno kertoo kansakunnan yleistilasta.

On kiistaton tosiasia, että maakunnistamme juuri Kainuuta asuttavat kaikkein omalaatuisimmat ja sen vuoksi myös kiinnostavimmat ihmispersoonat. Tämän takia onkin perin surullista, että Kainuun väkiluku on jatkanut tasaista laskuaan jo 1960-luvulta saakka. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, ei 2100-luvun lopulla kuulla Kainuussa enää lainkaan mukavan murteellista ihmispuhetta. On vain korpien kuiskintaa ja jylhien järvien loiskintaa.

Koulumaailma on jatkuvan uudistamistyön kourissa, ja uudistamistyöhön ilmoittautuneiden joukko on mitä moninaisin. Onkin perin harmillista, että näiden innokkaiden kosketus koulumaailman arkeen on usein luvalla sanoen sangen ohut. Kenties juuri tästä syystä varsin merkittävän osan koulu-uudistuksista voi onnistumisen mittajanalla asetella sinne heikomman pään läheisyyteen. Jotta ainaisella uudistamistyöllä ei täysin turmella suomalaista koululaitosta, olen kehittänyt lahjomattoman järjestelmän, jolla uudistamistyön laatu voidaan hiljalleen kohottaa täysin uusiin korkeuksiin. 

Suomalaisissa elokuvateattereissa ahertaa joukko pyyteettömiä sankareita. Kutsun heitä tässä elokuvanäytösaktivisteiksi. Tämä uuttera ihmisjoukko pitää huolen siitä, että maksava elokuvayleisö saa täyden vastineen rahoilleen.