Paleosynnyttäjät
Tehdään leikkaus vuoteen 2018 – vai olisiko se ollut 2017? No samapa tuo. Oli kulunut liki vuosikymmen siitä, kun olin edellisen kerran tarjoillut kirjoitelmiani suomalaisten kustannustalojen silmäiltäviksi. Lukuisien hylkäyskirjeiden lannistamana olin jo luvannut itselleni, etten enää käyttäisi sangen kallisarvoista vapaa-aikaani sepitelmien naputteluun. Kuitenkin kuin vaivihkaa oli mustakantiseen muistikirjaani kertynyt parisen kymmentä tarinan aihiota. Vaan vieläkään ei sisuksissani kytenyt polttava tarve istahtaa tietokoneen ääreen työstämään ideoita tarinoiden muotoon.
Minulla oli jo tuolloin tapana kuunnella äänikirjoja työmatkoillani. Eräänä aamuna satuin sitten valitsemaan työmatkaviihdykkeeksi Veikko Huovisen kirjan, muistaakseni romaanin Hamsterit. Olin kyllä lukenut Huovista opiskeluaikoinani ja viihtynyt hänen tarinoidensa parissa. Kuitenkaan vielä tässä vaiheessa Huovinen ei ollut vakiinnuttanut paikkaansa suurena kirjallisena esikuvanani, kaikkien aikojen kertojana. Olipahan Veikko vain yksi mainio kirjailija monen muun joukossa.
Näyttelijä Risto Mäkelän ääni alkoi jylistä korvissani. Tuo ääni kertoi tarinaa Hamsteri-nimisestä miehestä, joka piilottaa maapähkinöitä Minni-hiiren asuntoon. Hätkähdin, ja huomiosensorini terästäytyivät. Korvakäytäviini valui juuri sangen omaperäistä materiaalia. Sanavalinnat, virkerakenteet ja kerronnan rytmi hurmasivat minut hetkessä. Voi helkkari! Voi helkkarin helkkari! Jotain tällaista minäkin halusin kirjoittaa. Ja silloin muistin nuo tarinaideat mustakantisessa vihkossani. Ajatus novellikokoelman kirjoittamisesta oli juuri syntynyt.
Tässä vaiheessa lienee hyvä tunnustaa, etteivät tapahtumat ja ajatuskulkuni välttämättä edenneet tarkalleen ottaen tai lainkaan edellä kerrotulla tavalla. Prosessi lienee todellisuudessa ollut huomattavasti pidempi. Koska minulle on kuitenkin annettu valtuudet kertoa tarinaani niin kuin haluan, olen sen tiivistänyt yllä esitettyyn muotoon. Sivuhuomiona muuten todettakoon, että olen kuunnellut tuon Hamsterit-kirjan – niin kuin monta muutakin Huovisen äänikirjaa – vähintään kymmenen kertaa ensikuuntelun jälkeen.
Nyt oli kasassa siis joukko tarinoiden sommitelmia ja kerrontatapa, jota aioin apinoida niin paljon kuin vain osasin. Enää täytyi vain asettaa kannettava tietokone ikkunalaudalle, istua pianojakkaralle, jonka elämäni manteli oli ystävällisesti tuonut yhteiseen pesäkoloomme, ja antaa seitsensormijärjestelmälle käsky naputella tarinat sähköiseen muotoon. Noinko yksinkertaista se tosiaan oli?
Ei ollut. Ei tosiaankaan.
Puolisen vuotta myöhemmin minulla oli tietokoneellani tallessa liki kaksikymmentä keskeneräistä novellia, jotka erinomaisen mukavuudenhaluisena ihmisenä olin jättänyt kesken heti ensimmäisen kirjallisen kompastuskiven kohdattuani. Termi kirjallinen kompastuskivi tarkoittaa tässä yhteydessä tilannetta, jossa kirjoittaja ei tiedä, miten jokin asia tulisi kertoa tai mitä ylipäänsä olisi tarkoitus sanoa. Termi ei ole vielä levinnyt kovinkaan laajaan käyttöön, mutta uskon sen päätyvän Kielitoimiston sanakirjaan pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin.
Tilanne oli siis haastava. Olin saatellut itseni eräänlaiseen umpikujaan, jossa kirjallisella tehtävälistallani oli jäljellä enää tympeitä askareita. Oli vain solmuun sotkeutuneita tarinoita, joiden kanssa puuhastelu tuntui jotenkin kovin työläältä. Aloin jo ihan tosissani epäillä, olisiko minusta sittenkään kirjoittamaan kokonaista novellikokoelmaa, kun pelkän yhden novellinkin valmiiksi saatteleminen tuntui lähes ylivoimaiselta suoritukselta.
Jotakin oli ilmeisesti kuitenkin tapahtunut tuon puolen vuoden ähertämisen aikana. Nähtävästi sisäisen kirjoitusprosessorini rattaat olivat minun ähistessäni ja tuskaillessani karistaneet pahimmat ruosteet hampaistaan. Pikkuhiljaa prosessori alkoi taas nytkyttää ja kirjoittaminen rupesi sujumaan.
Opin tapauksesta kaksi asiaa: Ensinnäkin vaikka kirjallisen kompastuskiven kohdatessaan tekisi mieli jättää kyseinen kohta hautumaan ja siirtyä sellaiseen tarinan osaan, joka syntyy helpommin, ei tämä ainakaan omalla kohdallani ole osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi. Pian kirjallisessa keitoksessa on hautumassa jo kokonainen joukko umpisolmuja, jotka kaihertavat kirjoittajan takaraivossa häiriten jokseenkin herkkää luomisprosessia. Olen todennut paremmaksi ratkaisuksi pysähtyä näiden solmujen ääreen, tuijotella tekstiä, lukea edeltäviä kappaleita ääneen ja odottaa. Kyllä solmu jossakin vaiheessa aukeaa, vaikka siihen voi mennä parikin viikkoa. Lisäksi ymmärsin, että kirjoitustuntuma katoaa sangen nopeasti, ellei sitä pidä yllä. Kirjoittaessani seuraavaa käsikirjoitustani ei ensimmäisen kuukauden aikana syntynyt oikeastaan mitään käyttökelpoista. Hiljalleen kone kuitenkin yskähti taas käyntiin ja tekstiä alkoi syntyä.
Palataan novellikokoelman pariin. Nyt kun kirjoittaminen taas sujui edes jotenkuten, aloin pikkuhiljaa aavistaa, mitkä kahdestakymmenestä tarinaideastani olisi realistista saattaa novellin muotoon. Osa ideoista oli aivan liian laajoja novelleiksi, osassa taas ei ollut aineksia kuin yhden sivun minitarinaan. Loppujen lopuksi alkuperäisistä ideoistani vain viisi päätyi Paleosynnyttäjät-kokoelmaan. Toiset viisi ideaa syntyivät muita tarinoita kirjoitellessani. Lopulta tuon puolen vuoden äkistelyjakson jälkeen tarvittiin vielä vuoden verran kirjoittelutyötä, mutta sitten käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli valmis.
Varovaisen toiveikkaana lähestyin jälleen kustantajia. Jouduin kuitenkin taas pettymyksekseni huomaamaan, etteivät tekstini sopineet yhdenkään julkaisijan kustannusohjelmaan. Silti ajattelin, että Suomen kokoisesta maasta voisi löytyä ainakin jokunen ihminen, joka viihtyisi tarinoideni parissa. Koska kirjojen julkaiseminen on nykyään erinomaisen helppoa, päätin pulpauttaa omani ulos Books on Demandin kautta niin sanottuna palvelukustanteena. Ja niin Paleosynnyttäjät julkaistiin syksyllä 2020.
Paleosynnyttäjistä on muuten olemassa kaksi eri versiota, sellainen ruskeasävyinen ja toinen enemmän siniseen taittuva. Tämä ruskeasävyinen on ensimmäinen versio, jonka kohdalla sain oppia niin sanotusti kantapään kautta, että omille kirjoitusvirheille tulee sokeaksi ja että tarvitaan todellinen poikkeusyksilö perkaamaan ne pois tekstistä. Onneksi ystäväpiiristäni löytyy tällainen erityisyksilö, kutsutaan häntä tässä vaikkapa nimellä Nuori Mestari. Luettuaan ruskeakantisen painoksen kirjastani kykeni Nuori Mestari (pyynnöstäni) osoittamaan siitä kiusallisen määrän kirjoituslipsahduksia. Voi mikä häpeä! Onneksi Books on Demand tarjoaa mahdollisuuden uusintapainoksen tekemiselle, ja osoituksena uudesta alusta päätin samalla muokata myös hieman kirjan kansikuvaa. Minulla on ollut onni turvautua Nuoren Mestarin havainnointikykyyn myöhemminkin ja suurella ilolla ja kiitollisuudella olen ottanut hänen apunsa vastaan.
Teksti-tv valikoitui kirjan kansiteemaksi muutaman mutkan kautta. Alun perin suunnittelin kanteen kuvaa, jossa kohdussa lilluvalla sikiöllä on ylioppilaslakki päässä. Kuva olisi viitannut kirjan nimikkonovelliin, josta selviää, että paleosynnytetyt lapset ovat todellisia poikkeusyksilöitä. He suorastaan konttaavat ulos kohdusta. Siispä tuumasta toimeen! Tilasin itselleni sikiötä esittävän muovinuken, ja elämäni manteli lainasi ylioppilashattuaan kuvauksia varten. Oma lakkini on näet kärsinyt hieman vuosien saatossa ja muistuttaa lähinnä perunapellossa pyöriteltyä tortillaa. Kun sitten ylioppilaslakki oli editoitu sikiön päähän, kävi varsin nopeasti selväksi, ettei lopputulos vastannut kovinkaan hyvin kirjan sisältöä. Teoksen novellit kun ainakin yrittävät olla humoristisia, mutta hattupäinen sikiö näytti kuuluvan pikemminkin kauhukirjallisuuden kansikuvastoon. Myöhemmin myin tuon sikiönuken Tori.fi-palvelussa, ja muistaakseni sen osti eräs nainen kätilöksi opiskelevalle tyttärelleen. Jotenkin lämmittää mieltä, kun kuvittelen tuon vanhan hattupään jonkin vastaanottohuoneen ikkunalaudalle.
Tovin uutta kansi-ideaa pähkäiltyäni satuin selailemaan eräänä iltana Ylen teksti-tv:n sivuja. Olen aina pitänyt suuresti teksti-tv:n pelkistetystä estetiikasta ja käyttöliittymän yksinkertaisuudesta, josta on karsittu kaikki ylimääräinen pois – tai pikemminkin sitä ylimääräistä ei liene siellä koskaan ollutkaan. Uutisia silmäillessäni tajusin, että tuossahan voisikin olla kirjani kannelle oiva malli, jonka osaisin vieläpä itse toteuttaa. Lisäksi vanhahtavaa teknologiaa henkivä kansi olisi yhteneväinen myös kirjan vanhahtavan kirjoitustyylin kanssa. Varmistin vielä Ylen teksti-tv-väeltä, etten riko tekijänoikeuksia matkiessani heidän etusivuaan, ja lopulta yksi kappale Paleosynnyttäjiä päätyi jopa teksti-tv:n arkistoon. Ylen teksti-tv aloitti muuten toimintansa kaksi päivää ennen syntymääni. Sattumaako? Täysin varmasti.
Koska kyse on novellikokoelmasta, lienee paikallaan sanoa lopuksi muutama sananen itse tarinoistakin. Novellien äänikirjaversiot löytyvät novellien nimiä klikkaamalla. Somistaja-novellissa irvailen itseni kaltaisille nyhrääjille, joiden tarkoin hinkuttamat yksityiskohdat jäävät lopulta lähes kaikilta huomaamatta. Turbocurling on kannanottoni curling-vanhemmuutta kohtaan. Olen saanut äiti- ja isäihmisiltä tästä novellista sellaista palautetta, että tämä osui vähän turhan lähelle. Näin lapsettomana on toki helppo vääntää vitsiä vanhemmuuden ongelmakohdista, mutta todellisuudessa kunnioitukseni valokeila hohtaa kirkkaana kaikkia vanhempia kohtaan. Itsestäni ei moiseen mahtaisi olla. Sitten vielä varoituksen sana: aihetta käsitellään myös Ryynäs-romaanissani ja kenties eräässä vielä julkaisemattomassa novellissa. Syvimmät pahoittelut tästä.
Mitä pitäisi sanoa novellista Peukalotestamentti? Parempi varmaan olla sanomatta mitään. Sen sijaan novellin Sopimattomia puheenvuoroja syntyyn liittyy tarina. Joskus tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä istuimme hyvän ystäväni kanssa raitiovaunussa. Kutsutaan tätä ystävää vaikkapa nimellä Rempsutin. Silloisella työpaikallani oli vastikään sattunut erikoinen tapaus. Joku oli kakannut yleisö-wc:n lattialle, peräti kaksi kertaa. Jälkimmäisellä kerralla tuo oman elämänsä tilataitelija oli vielä asetellut risun koristamaan ruskeaa tervehdystään. Arvelin, että Rempsutin jos kuka osaisi arvostaa tapauksen humoristisia sävyjä, ja koska tarina juolahti mieleeni kesken ratikkamatkan, päätin kertoa sen välittömästi. Värikkäästi näkymiä, tuoksuja ja tuntemuksia kuvaillen selostin tapahtumien kulkua Rempsuttimelle, joka korviaan heilutellen pyydysti sanojani ilmasta. Samalla huomasin, että näitä samaisia sanoja poimi korvillaan myös vieressämme istunut nuori nainen. Pieni hymy kohosi naisen kasvoille, ja onneksi kohosi, sillä olisihan joku voinut pahastuakin noin sopimattomasta puheenvuorosta. Tapaus jäi mieleeni, ja vuosia myöhemmin sen pohjalta syntyi tarina kahdesta miehestä, jotka menevät uimahallin saunaan varta vasten puhumaan kaikenlaista sopimatonta.
Sosiaalinen media kaikkine (lieve)ilmiöineen tarjoaa kirjoittajalle runsain mitoin rakennusmateriaalia. Tykkäysindeksi 73,7 kertoo tarinan naisesta, joka metsästää sometykkäyksiä sangen suurella intohimolla. Somemaailmaan palaan luultavasti myös tulevissa kertomuksissani. Novelli Kielitoimiston hätäkokous sai alkunsa Helsingin Mannerheimintiellä, kutakuinkin siinä Ruskeasuon Teboilin kohdalla. Istuin linja-autossa ja olin viestitellyt matkan ajan ystäväni kanssa. Juuri kun olin nousemassa linja-autosta, ystäväni kertoi erään hänelle melko läheisen ihmisen kuolleen. Tällainen suru-uutinen yhdistettynä siihen, että olin siirtynyt bussin ihanasta lämmöstä keskelle sateen piiskaamaa katua, aiheutti mielessäni hämmennyksen. Mitä tulisi vastata? Oliko ystäväni ja menehtyneen ihmisen suhde niin läheinen, että pitäisi ottaa osaa ja vieläpä tismalleen noilla sanoilla? Vai riittäisikö jokin kevyempi pahoittelu? Jostain syystä juuri tuossa hetkessä osanotto-sana tuntui vähän liian viralliselta. En muista, mitä lopulta kirjoitin vastaukseksi, mutta itseni tuntien se oli todennäköisesti jotain melko kömpelöä, ehkä jonkinlaista voivottelua surunaaman kera. Sen kuitenkin muistan, että vastaukseni laatu jäi kaihertamaan mieltäni. Pohdiskelin, voisiko Kotimaisten kielten keskus kehittää osanotto-sanan tilalle jonkin vähemmän paperinmakuisen vaihtoehdon. Tätä uudistamistyötä Kielitoimiston hätäkokouksen oli tarkoitus alun perin käsitellä, mutta – kuten tavallista – tarina pääsi hieman elämään kirjoitusprosessin aikana.
Viihdyn erinomaisen hyvin haavemaailmoissani, ja Koiraunelmia on kuvaus kaltaiseni haaveilijan vapaa-ajan viettämisestä. Koirat valikoituivat novellin päähahmoiksi, koska niiden ulkonäössä ja toiminnassa on jotakin sangen humoristista. Kissoilla ei nähdäkseni ole samanlaisia ominaisuuksia, mutta marsut ovat sitä vastoin hyvinkin lystikkäitä. No, se eläimistä. Siirtykäämme jääkiekkoon. Eräät MM-kisat olivat vaihteeksi menneet Suomen osalta alle odotusten. Media antoi pelaajille ja valmennusryhmälle siinä määrin ankaraa kritiikkiä, että odotin joukkueen hermostuvan ja tarjoilevan jääkiekkokansalle jonkinlaisen mielenilmauksen suorassa tv-lähetyksessä. Näin ei käynyt, mutta novellissa Päävalmentajan protesti näin tapahtuu.
Lähes jokainen työelämässä aikaa viettänyt lienee jossain vaiheessa elämäänsä törmännyt työpaikkahumoristiin. Kyseessä on siis ihmistyyppi, jolla on ihmeellinen kyky keksiä humoristinen tokaisu tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka pieninä annoksina tällaiset kevennykset voivat jopa tervehdyttää työyhteisön yleistunnelmaa, vuosien ja vuosikymmenten kuluessa juttujen laadullinen taso päätyy ailahtelemaan miltei väkisinkin. Jokaista sutkausta ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua kultajyväseksi. Novellissa Lisää huumoria puolueohjelmaan pohdin, miten tällaisten juttuihmisten erityiskyky tuottaa puhetta voitaisiin valjastaa palvelemaan koko ihmiskuntaa. Nimikkonovelli Paleosynnyttäjät ivailee erilaisten muoti-ilmiöiden kustannuksella. Täytyy myöntää, että onhan niihin tullut itsekin hurahdettua. On tullut syötyä keskiaikaiseen tapaan, nukuttua kuin harmaakarhu halko tyynyn alla ja käveltyä takaperin ylämäkeen. Paleotyylistä synnytystä en ole sitä vastoin tehnyt, mutta siitäkin voi lukea tapauskuvauksen kokoelman viimeisiltä lehdiltä.
Nyt olen kertonut tästä novellikokoelmasta monin kerroin runsaammin kuin alun perin oli tarkoitus. Jos olet lukenut koko tekstin tänne saakka, kumarran sinun ja keskittymiskykysi suuntaan. Jos taas kiinnostuit tästä kokoelmasta, kirja on ainakin tätä kirjoittaessa myynnissä muun muassa Suomalaisen kirjakaupan ja Prisman verkkokaupoissa. Se löytyy myös muutaman kirjaston valikoimista.
Luo oma verkkosivustosi palvelussa Webador